LOVE

LOVE

14.9.2014

best things in life are not free

Nyt kun on hetki kulunut synnytyksestä, voin ilokseni ilmoittaa pystyväni kävelemään kuten normaalit ihmiset. (paitsi juuri tällähetkellä kun lonkka jumahti niin pahasti että sattuu ihan kiitettävästi)

Vauvanhoito on jo sujuvaa, ja öisin herätään yleensä kerran vain syömään. Poika on edelleen terve, ja kasvaa täysin normaalisti. :) Mikko käy töissä ja auttelee kotitöissä jonkun verran, minkä nyt tuhottoman aikaiselta aamuheräämiseltään jaksaa. Poika on parhain asia, mitä mulle on koskaan tapahtunut, ja mitään parempaa mä en koskaan tuu varmaan kokemaan, kun äitiyden,

Mutta tää äitiys onni ei toki ole ilmaista. En tahdo, että kukaan käsittää nyt seuraavaa kertomaani asiaa mitenkään väärin, mä en ikimaailmassa muuttaisi mitään. Mutta vaikka öisin ei tarvitse herätä kuin yleensä yhden kerran, niin mä olen todella väsynyt silti. Varsinkin nyt, kun yritetään vieroittaa poikaa rintakumista, joten syömisen kanssa saa tapella yleensä aika kauan, ennen kuin imeminen alkaa onnistua.. En oikein osaa nukkua päivisinkään, ja vauva vie kuitenkin aika paljon voimia. En tiedä, johtuuko mun itkeskely väsymyksestä vai hormooneista, mutta alan itkemään todella pienistä asioista.

Mulla on myös todella yksinäinen olo, siis vielä yksinäisempi, kuin mitä raskausaikana, kun mä vietän suurimman osan ajasta pojan kanssa kahden. Mikko käy töissä, ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Yleensä he ovat siis kyllä täällä meillä, niinkuin nytkin ovat tuossa meidän järvellä kalalla, mutta kuitenkin niin, että mä oon sisällä pojan kanssa ja ne ulkona. Tai sitten vaikka ovatkin sisällä niin mä kuitenkin hoidan vaan poikaa enkä oikein kerkeä "olemaan aikuisten seurassa". Omista kavereistani kun ei ole edes raskausaikana juuri kuulunut, niin enpä ole jaksanut nytkään yrittää. (tarkottaa siis sitä, että saa mulle jutella, en mä katkera oo [novähän], mutta en vaan itse jaksaa alkaa yrittämään yhteydenottoja) Mun ihmiskontaktit rajoittuu niinkin paljon, että oikeastaan jos mun perhettä ei lasketa niin kontaktit on kauppareissuilla, kun ihmiset tulee ihastelemaan vauvaa.

Mä olen myös vähän kateellinen Mikolle, kun se pystyy vain ottaa ja lähteä viettämään aikaa muuallekin, ja pystyy lähtemään järvelle, metsälle, tai mihin ikinä haluaakaan. En mä vielä oikeastaan edes haluaisi lähteä mihinkään ilman poikaa, en mä sitä tarkoita, se on niin pieni että en varmaan uskaltaisi jättää sitä edes omalle äidilleni hoitoon kauemmaksi aikaa kuin kauppareissulle.. Mutta tuntuu haikealta katsella kun toinen voi tehdä mitä vaan, ja itse pitää aina ajatella ensin, että voidaanko mennä johonkin paikkaan pienen vauvan kanssa, ja jos voidaan, niin lähteminenkin on niin hankalaa, että moni reissu jää senkin vuoksi tekemättä.

Mä tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti, ja tääkin väsymys, itkeskely ja vauvassa kiinni oleminen on ohimenevää, eikä kestä kovin kauaa, mutta tällä hetkellä se on vain aika väsyttävää.

Mä haluan mainita, että en mä tätä(kään) päivitystä kirjoita sen vuoksi, että saisin sääliä tms. Nimenomaan mä en halua sääliä, mutta mä kirjoitan näitä tilityksiä oman itseni vuoksi, koska jotenkin tunuu lohduttavalta, kun voi kirjoittaa, ja tietää että joku lukee, joka ehkä jopa olisi kokenut joskus saman. Mä myös toivon, että kukaan (esim mun sisko ja isä...) ei huolestuisi tästä päivityksestä liikaa, koska loppujen lopuksi meillähän on kaikki enemmän kuin hyvin. Vauva ei turhia ressaa, ja nyt vaan pitäis munkin opetella taas uudestaan, että mites sitä rentouduttiinkaan.

Ps. Suuri stressin aiheuttaja on myös nimi. Meillä ei nimittäin ole VIELÄKÄÄN minkään valtakunnan hajua, miksi tuota poikaa tullaan tulevaisuudessa kutsumaan.. Meidän nimimieltymykset nimittäin eroaa ihan vaan jonkin verran toisistaan.... Toivottavasti keksittäisiin pian joku kaunis nimi, jotta ei tarvitsisi stressata, ja jotta ei tule sitten paniikkia etsiä muutamassa päivässä nimeä, jota sitten joskus myöhemmin miettii, että oliko se nyt kuitenkaan se oikea nimi..

29.8.2014

Newborn

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, kun loppuraskaudesta en jaksanut enää ajatella niin pitkälle että jaksaisin blogia kirjoittaa.

Loppuraskaus oli varmaan (?) ihan normaali, olin väsynyt eikä nukkumisesta tullut mitään kun mahassa alkoi pippalot heti kun istahti tai heitti pitkälleen. Elokuun alun jälkeen aloin jo tosissani kyllästymään olemaan raskaana, ja jokapäivä ajattelin kuinka pitkä aika laskettuun aikaan vielä on.. (6.9) Puolen kuun aikaan kun täysiaikaisuus täyttyi ja saatiin muutto tehtyä, niin alettiin jo Mikon kanssa molemmat puhua, että saisi kyllä jo alkaa syntymään. 

Sitten se tapahtui! 21.8 aamulla vessaan mennessä alkoi lapsivettä valumaan! Ensin tuli kauhea paniikki ja melkein itkukin, mutta sitten yhtäkkiä mä rauhotuin täysin eikä mua oikeastaan edes jännittänyt. Synnärille soittaessa sanoivat, että jos ei supistuksia tule aiemmin, niin kuudelta illalla viimeistään sinne. Päätettiin kuitenkin lähetä ajelemaan jo aikaisemmin kohti Äänekoskea, jotta oltaisiin lähempänä jos yhtäkkiä tulisikin kiire.. No, matkalla supistuksia sitten alkoi tulla, mutta ei niin kovin usein, joten pysähdyttiin mun vanhempien luona. Isä oli ainut kotona, ja huomasi kyllä miten tulevaa pappaa jännitti ihan hirmuisesti! Siitä me sitten lähdettiin jossain vaiheessa ajamaan Jyväskylään, ja synnärillä oltiin joskus neljän aikaan iltapäivästä. 

Kätilön tutkittua mut, se sano että missään nimessä ei lähdetä enää takaisin kotiin, mutta että aikaa menee kyllä vielä ennen "tosi hommia" joten kysyi haluanko mä osastolle odottelemaan vai käydäänkö jossain tappamassa aikaa. Päätettiin lähteä käymään Mikon ystävän luona, ja saatiin ohjeeksi että viimeistää yhdeksältä illalla pitää olla takaisin, ellei jo aiemmin tule tunnetta että nyt on lähdettävä. 

Me sitten vähän ennen kahdeksaa oltiin takaisin, ja siitäpä alkoikin mun elämäni hirveimmät tunnit. 28 ja puoli tuntia mä kärsin maailman kamalinta kipua, ja odottelin ja itkin ja huusin kun sattui niin kamalasti. Ensimmäiset tunnit me oltiin jossain huoneessa jossa saatiin olla Mikon kanssa onneksi kahdestaan, ja sitten loppu aika synnytyssalissa. Sain KAIKKI mahdolliset kipulääkkeet ja puudutukset ja spinaalinkin poikkeuksellisesti kahdesti, mutta mistään ei oikein ollut kunnon apua, paitsi spinaalista. Niiden tuntien aikana mä olin olettanut,että olisi se kaikista pahin jännitys, kun odottaa vain lupaa ponnistaa, mutta ei. En kerennyt paljon jännittämään kun mietin vain sitä kipua... 

Sitten viimein, kun lääkäri ja kätilöt päätti, että enää ei odoteta, vaan saan ponnistaa vaikka en kokonaan auki ollutkaan, niin tuli toisaalta helpottunut olo, mutta toisaalta siitä alkoi se kaikista kipein osuus. Normaalisti ponnistamisen pitäisi helpottaa kipua, mutta mun tapauksessa kun en ollut ihan kokonaan auki, niin se lisäsi kipua täysin sietämättömäksi, ja mä anelin ja itkin että haluan sektion. Lääkäri kuitenkin piti päänsä, että ei leikata, kun vauvalla ei ole hätää, joten siinä mä sitten paniikissa yritin saada vauvaa pihalle. Täytyy sanoa, että mä en IKINÄ olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman Mikkoa! Ihan uskomattoman hienosti tuki ja pysy mun vierellä, vaikka ei varmasti ollut kovin kiva katsoa mun kipuja koko ajan. '

No, 23.8. klo: 1:31 me nähtiin meidän poika ensi kertaa. Tässä vaiheessa mainitsen,että kun sanotaan että kun lapsen näkee niin kaikki kivut unohtuu, vaikka oikeasti vielä sattuukin. Ei muuten unohtunut..Sattui, ja tunsin kivun, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Siinä se poika oli. Kätilön sylissä, ja pian mun rinnalla. Se oli tosi epätodellisen tuntuista, varsinkin kun olin niin väsynyt, etten enää tiennyt olinko hereillä vai en. 

Viiden aikaan siirryin sitten osastolle, ja pääsin mukamas lepäämään. Kätilöt ottivat pojan hoitoon, jotta olisin saanut levättyä, mutta nukuin muutaman tunnin, jonka jälkeen alkoikin mun valvominen. En osannut nukkua sairaalassa oikeastaan juuri ollenkaan, ja loppu ajasta mun väsymys alkoi näkyä jo kamalana itkuisuutena. 

Poika sai hienosti syntyessään pisteitä 9/9, mutta joutui kuitenkin seuraavana iltana teho-osastolle tarkkailuun infektio epäilyksen vuoksi, raukka kun joutui olemaan mun sisällä liian kauan ilman lapsivettä... Sen ajan kun "Kyösti" oli teholla, (2 ja puoli päivää) niin mä itkin oikeastaan koko ajan. Sain käydä katsomassa häntä melkein milloin vain halusin, ja aina kun olin siellä, oli helpompi olla, mutta kun jouduin lähtemään takaisin omalle osastolle niin tuli aina itku, kun olisin halunnut olla pojan kanssa. 

Sitten kun sain viimein Köpin takaisin mun kanssa 5. osastolle, niin oli vähän helpompi olla, mutta odotin vain koko ajan sitä että päästään kotiin. 26.8 mä sitten viimein sanoin että nyt riittää, ja me lähdetään kotiin. Saatiin lupa, kunhan aamulla käytettiin poika labrassa kontrollissa. Bilirubiini oli laskenut hyvin, ja lääkäri puhelimessa sanoi, että voidaan nyt olla rauhassa, eikä tarvitse lisäkontrolleja. Sitä onnen määrää <3 nbsp="" p="">

Nyt me sitten ollaan oltu kotona jonkun aikaa, ja arki alkaa pikkuhiljaa sujua. Poika nukkuu nätisti, ja yöllä herätään muutaman kerran syömään, mutta muuten turhia itkuja ei ole. Elämä on ihanaa, ja vauva vielä ihanampi <3 nbsp="" p="">
Paikat on kipeät, jokainen lihas mun ruumiista jumissa, kävely tekee kipeää, ja jalat on niin turvoksissa että tuntuu kuin iho repeäisi, mutta se ei haittaa. Riittää kun katsoo tuota kaunista lasta, ja heti hymyilyttää. Mulla on maailman paras perhe <3 p="">

vastasyntynyt "Kyösti" <3 nbsp="" p="">









15.6.2014

Sleepy

Taas pääsi hetki vierähtämään ilman että kerkesi (jaksoi) tänne kirjottelee. Oon ihan suuuper väsy ollu tässä viime aikoina. Saatan "nukkua" helposti puoleen päiväänkin, mutta kun yö unet on sitä että max tunnin saa nukuttua ja sitte taas herää niin meinaa vähän silmäluomet painaa. Mikon kuullen en pahemmin kehtaa edes väsymystä valittaa, tiiä vaikka tappelu syntyis. :D Se nimittäin tekee aika paljon töitä nyt.. Mutta toisaalta, se saa sentään nukuttua...

Tätä unisuutta ei auta kyllä pätkääkään se, että meidän kahvinkeitin hajos perjantaina. Ja vielä sillon kun kahviholisti siskoni oli käymässä. :D Noh, positiivisesti ajateltuna, nyt on ainakin tulossa kunnon keitin. Tilattiin pitkään haaveiltu moccamaster! Pitää vaan kestää ilman aamukahveja siihen saakka kunnes se on kotiutunut. Tänäänkin Mikko on töissä kuuteen asti, joten vasta sen jälkeen saan kahvia, JOS saan, koska ensin pitää kutsua itsensä kahville johonki..

Nojaa, ei oikein mitään erikoista kuulu siis. Tää väsymys vaan on raivostuttavaa.

Käytiin tässä pari iltaa sitten yhdessä ihan helvetin (anteeksi) hienossa paikassa! Rakastuin siihen paikkaan aivan totaalisesti.. Se on siis Mikon kaverin mummola, ja voi jösses että se on kaunis paikka! Napsin sieltä kuvejakin;







Ja käytiin sitten eilen taas kalassa, ja paistamassa makkaraa. Mikko oli ainut joka sai kalaa, 4 haukea ja yhden ahvenen, mutta päästettiin kaikki takaisin, ku hauetkin oli vielä niin pieniä.















Oli kyllä ihan mukava reissu, ja kauniit maisemat. Taas kerran.

Masu. Se voi hyvin. Liiankin hyvin kasvun vauhdista päätellen, koska nyt mulle on tullut ekat kunnolliset raskausarvet. Okei, ne on pieniä, mutta ahdistavia silti. Mä myös päätin, että heti kun vaan mahdollista synnytyksen jälkeen, niin mä aion alottaa kunnon treenikauden ! Osittain se on noitten raskausarpien syytä, että ajattelen tätä jo nyt, mutta toisaalta, nytkun oon sen päättänyt ja sanonut julkisesti niin en voi myöskään edes luistaa siitä. :D


Tuo on itseasiassa jo vanha kuva, mutta siitä näkee masunkasvua. Tuo ero ekalla ja vikalla on ihan järkyttävä.. Varsinkin kun näkee masun livenä. Nythän mulla on siis viikkoja 28+1, joten toi viimeisinkin on melkein viikon vanha, mutta pallona ollaan, se on selvää!

29.5.2014

Just fine

Hups. Hetki on taas vierähtänyt. Länttään tähän kuveja, enkä jaksa edes selostaa mikä on miltäkin päivältä. :D








Viimeisestä kuvasta on pakko hehkuttaa! Mullon maailman ihanin äiti! Mä tosiaan kerroin viimeks siitä, kun oon virkkaamassa sellasta vilttiä vauvalle. Noh, multa loppu tuo valkoinen lanka, mutta äiti laittoi mulle postissa lisää. Ja tänä aamuna kun avasin postipaketin, niin olin ehkä eniten onneni kukkuloilla kun siellä paketissa oli kaks suffelipatukkaakin! :) ihana äiti, kiitos <3 p="">
Muista kuvista sen verran, että oltiin tosiaan eilen taas grillailemassa, ja käytiin vielä kalassakin. Oltiin oikeastaan koko päivä, eli 12 tuntia ulkona! Kyllä muuten nukutti! Muista päivistä nyt ei sinänsä oo mitään ihmeellistä, sillon kun on hyvä sää niin oon ollu tosi happyhappy, mutta kun sataa (niinku nytkin) niin oon vähän väsynyt.. Innostuin kuitenkin, ja imuroin ja siivoilin äsken. Kohta voisin jatkaa viltin tekoa, niin pääsen sitten seuraaviin haasteisiin! :)

Mahasta sen verran, että nyt en jaksanut ottaa maha kuvaa, mutta viikkoja on tällähetkellä 25+5, ja kun kävin sokerirasituksessa (jossa kaikki niinkuin pitääkin) ja neuvolassa, niin ultratessa huomattiin että vauvakin on kääntynyt nyt pää alaspäin. Siellä se siis lilluu ja kaikki on hyvin. :) Niin, ja se kuva olisi muutenkin aika turha, kun musta tuntuu että maha ei oo oikeen ees viime kerrasta kasvanut, vaan muuttanut vaan vähän muotoaan.. :D

PS. Mullon kiva poikaystävä. Tänä aamuna kun heräsin, niin se leipoi valkosipulipatonkia aamupalaksi, ja niiden valmistuttua vielä sämpylöitäkin. NAM!

19.5.2014

Wake up, the sun came to see you!

Noniin! Kesä on täällä, ja vielä ei ainakaan ole liian tukala auringon paisteessakaan! Saa nähdä sitten keskemmällä kesää. :)

Nyt on mennyt hetki kun viimeks kirjoitin, joten en jaksa joka päivästä kirjoitella erikseen, mutta ei tässä nyt mitään ihmeitä ole oikein tapahtunutkaan. PAITSI ETTÄ! Käytettiin viime viikolla se micra tosiaan katsastuksessa! Ja mehän pelättiin koko ajan, että se menee suoraan ajokieltoon, eikä meillä oo sitten enää mitään autoa. Eipä mennyt! Eihän me ihan puhtailla papereilla sieltä selvitty, vaan hylsy tuli, mutta se tuli vain päästöistä, kun putki vielä vuotaa. Eli maailman helpoin korjaus tiedossa, sitten päästöt uusiksi, päästötodistus katsastuskonttorille, ja avot, vuosi leimaa!


 Mä oon myös alkanut virkkaamaan oikein urakalla, ja tällasta mä nyt siis tosiaan väkerrän. :) Tästä varmaan lapselle tulee jonkin näköinen viltti. Langat löyty vahingossa mun lankajemmasta, oli siis noista joskus tarkotus kutoa kaulahuivia itselle, mutta kun en sitä tehnyt niin ne sai nyt uuden käyttötarkoituksen. :)

Ja tällasia meillä kasvaa. Öisin vielä nostetaan sisälle, mutta päivällä ne viihtyy tossa takapihalla. Mikähän päivä joku tulee tarkistelee että mitäs meillä nyt sitten kasvaakaan... :D Siinähän on siis persiliaa, basilikaa, tomaattia ja chiliä. :)


Eilen me käytiin pikavisiitti Äänekoskella. Käytiin Mikon veljelle hakemassa grilli, ja sitte suunnattiin samantien takaisin Viitasaarelle kasaamaan sitä. Pojilla ei mennyt kun tunti siinä auringon paahteessa. Muutaman kokoa-pura-kokoa operaation jälkeen taisi ärräpäitäkin tulla, mutta nyt se on pystyssä ja pelittää hyvin!

No sitte. Äsken raahasin kamoja ulos, että virkkaisin ja ottaisin aurinkoa tossa takapihalla. Kerkesin siinä hetken ihailla säätä, kunnes ampiainen tuli pörräämään viereen, ja näyttäis etsivät pesälle paikkaa. Tulinpa sitten äkkiä sisälle. Se siitä ulkoilman nauttimisesta sitten!


Mitään muuta järkevää mä en nyt sitten oikeen keksikään. Täällä sisällä nyt möllötän ja oottelen että Mikko pääsee töistä. Ruokaa pitäis vissii tehdä, että voidaa sitten Suomen peliä kattella ruokalautaset sylissä. 

24+2 Ja maha kasvaa! Ja nyt alkaa nilkat ja ranteetkin huomaamaan sen... Pientä turvotusta havaittavissa. 8( Nykyään Kyösti siis valvottaa mua öisin, koska potkut on jo niin kovia ettei niiden aikana paljon unta saada, ja niihin jo herääkin. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti, että onpahan sitten synnytyksen jälkeen yöheräämiset helpompia, kun jo raskausaikana oppii heräilemään vähän väliä ja valvomaan potkujen takia. 

No joo, mä voisin jatkaa tota langan nypläämistä=virkkaamista. Sen verran kuitenkin vielä, että voi kiesus kun mulla on suuri hinku päästä sinne porukoiden mökille! Normaalisti tähän aikaan vuodesta olisin käynyt siellä jo monen monta kertaa! Noh, jospa tässä jossain vaiheessa kerkeäisi sinne mennä. :)



13.5.2014

How do you do

Mä en ikinä varmaan lakkaa yllättymästä kun katon tota kävijälaskuria. Nimittäin aiemmin kun mä oon julkassu tekstin, niin kävijät on ollut tyylii neljäsosaa siitä mitä nyt. Ja sellaisina päivinä kun en julkase mitään niin kävijät on oikeestaan nollassa. Nyt sellasinakin päivinä mennään reippaasti yli viidenkympin. HUHHUH.

No joo, mitäs tässä. Lauantai-iltana käytiin Niinilahdessa juhlistamassa Mikon ystävän syntymäpäivää. Aluks hiukan jännitti mennä sinne, kun tiesin että muut kuitenkin juovat yms, mutta hitsi, siellä olikin aika hauskaa! Ehkä me lähdettiin tarpeeksi ajoissa, niin kukaan ei kerennyt olla vielä kovin kännissä. :D Pojat kuitenki "ilmapyssyillä" leikki siinä, tosin onneks suht nätisti. Pari kertaa tyttöjen kanssa vähän säikähdettii, ja tulihan niitä sirpaleitakin, mutta ihan hauskaa sekin oli, kun pysyi vielä kohtuuden rajoissa. :)

 Siinä ulkona istuessa tajusin jopa yhden kuvan napata maisemasta. puhelinlaatu -.-'


Sunnuntaina sitten käytiin tosiaan siellä Äänekoskella, ja autokin tuli kuntoon, ja nyt tosiaan jännätään sitä että saako micra leimaa. Huomennahan tuo vissiin selviää. Lisäksi käytiin sitten mun molempien mummojen luona, ja siskon ja hänen poikaystävän kanssa syömässä, ja sitten hurautettiin Tikkakoskelle katsomaan heidän uutta kämppää. Ja voi jestas ku mä oon kateellinen... Se on UPEA.


Sain mummolta radion! Tää on ylisöpö! 

Mummo antoi mulle myös yhden "tissikellon" -niinkuin mummo sitä nimitti- sellainen avattava kultakello ketjussa. Se on muutenkin aivan upea, mutta sen tunnearvoa nostaa hirmuisesti se, että mun kuollut pappa on ostanut sen joskus mummolle. Tuli pappaa ikävä, mutta samalla mulla on nyt jotain, joka muistuttaa mua papasta. :)

Eilen mulla oli sitten siivouspäivä sillävälin kun Mikko oli töissä. Siivoilin vähän, ja leivoin jopa mustikkapiirakan! Tulihan siitä sitten huono olo, kun ei sitä kohtuudella tietenkään osattu syödä. :D 

omnom


Nyt on sitten selkä niin kipeä, että kävelykin sattuu, mutta jospa se siitä asettuis. Tässä siis pikakelauksena nää kuluneet päivät, täällä mä lyllerrän eteenpäin askel kerrallaan. Paljon on stressiä ja raha- ja asuntohuolia, ja sitten vielä tuo autokin, mutta yritän olla liikaa stressaamatta. Huomaa nimittäin heti että se vaikuttaa Kyöstiinkin. Vähän edes helpotti, kun kelalta tuli jo nyt päätökset äitiys- ja vanhempainrahasta. Eihän se juurikaan ole enempää kuin mitä mun työmarkkinatuki, mutta sekin asia on nyt kuitenkin hoidettu. Äitiyspakkauskin pitäis parin viikon sisään olla täällä. Hassua. :)

Mä ja Kyösti taas tässä.RV 23+3. Mä en tajua miks se näyttää aina kuvissa ihan erilaiselta, ja PIENELTÄ. Mähän en siis nää varpaitani enää kuin kumartumalla. (en oo kyllä hetkeen nähnykää) Ja raskaan päivän jälkeen en saa enää solmittua kengännauhoja.. :D Pitää hommata tohon eteiseen joku tuoli....

10.5.2014

Mother, Father & Brother

(ääneen lausuessa tuota otsikkoa, mietin että mistä se on tuttu. sitten keksinkin; TrueBloodista!)

Ennen kuin aloitan puhumaan aiheesta, niin haluan näyttää teille sen grillikatoksen joka viimein saatiin valmiiksi. -Tai no, melkein. Yhdessä Mikon sisarusten kanssa siis se rakennettiin heidän tontilleen, ja voin kyllä sanoa, että saadaan olla pirun ylpeitä itsestämme! Ja mun isä kehu sitä, joten se kertoo paljon! Niintaino, mähän en ihan kauheesti siihen rakentamiseen osallistunut, kun siinä meinasi jo vähän käydäkin hassusti, mutta kyllä mä jotain auttelin. Sahasin tavaraa ja lopussa sitten öljysin lattiaa ja "seiniä". :)

Ja Giia, jos sä luet tätä, niin mähän sanoin että pääset nyt mun blogiin kun kerta istuit siinä. :D

Sillä välin, kun muut sitten viimeisteli kattoa, niin mä väsäsin nuotion, kun en mä oikein viitti niille huterille telineille kiivetä.

Eli toisin kun suunnitelmissa oli, me käytiinkin tekemässä tämä valmiiksi torstaina ja samalla sitten grillattiin pihvejä ja tehtiin aurajuustopurjoperunanyyttejä. :) Lauantaille (eli tälle päivälle) oli luvattu niin surkeaa keliä,että kun torstaina paistoi aurinko ja oli lämmin niin ajateltiin sitten silloin touhuta. Mukavaa oli!

Eilen käytiin sitten Äänekoskella juhlimassa niitä kissanristiäisiä,eli isän ja pikkuveljen syntymäpäiviä sekä sunnuntaista äitienpäivää. Äiti oli leiponut taas vaikka mitä, ja söinkin siinä melkolailla aikas pöytää tyhjäksi -menetelmällä. (ei tyhjentynyt!) Vähän harmitti, kun ei keretty nähdä mun tätiä perheineen ollenkaan, vaan tulivat nelostiellä sitten vastaan. Mummon toki kerkesin nähdä, ja siskon ja sen poikaystävän. :) 

Tosin, sovittiin sitten eilen isän kanssa, että kun isä on töissä niin viedään meidän auto palolaitokselle niin se voi yrittää työvuoron aikaan sitä hitsata, jahka keikoilta kerkiää. Helmaa siinä siis pitää vielä hitsata. Sitten se olisikin melkein sitä vaille valmis, että yritetään saada sitä leimalle. Saa nähdä meneekö. - Eli nähdään äiti sittenkin vielä sunnuntaina, joten tulee ne "oikeat" äitienpäiväkahvitkin juotua. 

Äitienpäivä. Huhhuh. Ensi vuonna mäkin juhlin sitä. Tosin, oon yhdessä facebook-ryhmässä, joka on tarkoitettu syyskuussa synnyttäville. Siellä osa ekaa lasta odottavista kertoi että aikovat juhlia äitienpäivää jo nyt, ja perustelivat sen sillä että onhan se vauva jo olemassa, ei vain vielä kohdun ulkopuolella. Toisealta ymmärrän kannan täysin, ja haluaisin itsekin juhlia, mutta toisaalta taas en tiedä... Ehkä laitan Mikon keittämään aamukahvit, ja that's it. :) 

Viime yönä näin unta, joka sai mut aamulla pohtimaan pitkään sängyssä vanhemmuutta ja lapsen kasvatusta. En nähnyt siis unta Kyöstistä, vaan itsestäni. Se oli tavallaan muistouni. Eli kaikki mitä siinä unessa tapahtui, oli yksityskohtia myöten täysin totta, ja minulle tapahtunutta. Siinä oli kaikki suurimmat virheet mitä mä tai mun vanhemmat on mun nuoruudessa tehnyt. Varsinkin niitä omia... Mä toivon, että mä saan kasvatettua mun lapsen niin, että se haluaa kertoa mulle sellaisiakin asioita, joista voi seurata "nuhtelua" tms. Haluan, että meidän perheessä pystytään keskustelemaan alusta asti jo niistäkin pahimmistakin virheistä, ilman huutoa. En siis kuitenkaan siis tarkoita mitään vapaakasvatusta yms, toki väärillä teoilla on rangaistukset, mutta tahdon että ne asetetaan niin ettei asia pahene entisestään. 

Tällaisia mä siis olen nyt taas pohtinut. Toki paljon muutakin, mutta en mä viitsi kaikkea kirjoittaa, koska muuten tästä tulisi kunnon romaani. 

Tässä minä ja Kyösti tänään, rv 23+0. Reippaasti yli puolenvälin siis jo mennään. Nyt alan pikkuhiljaa vasta "rentoutua", koska nyt päivä päivältä on vauvalla paremmat mahdollisuudet selvitä, jos kävisikin niin että syntyisi. Toki ne mahdollisuudet on vielä aika olemattomat, mutta kuitenkin. Maha kasvaa hyvää vauhtia, ja tänä aamuna siinä sängyssä maatessa ja pohtiessa, huomasin että potkut näkyvät nyt selvästi. :) Iho muljahtaa jo ihan kunnolla. :)




8.5.2014

Somewhere only we know

Heipä hei taas!

Ensinnäkin, uskomatonta miten paljon te ootte alkanu lukeen mun blogia! Virallisia lukijoitahan ei nyt siis varsinaisesti juurikaan edes ole muutamia lukuunottamatta, mutta pyhä sylvi miten te ootte vieraillu mun blogissa! Kiitos siitä, ja jatkakaa samaan malliin! NIIN! Ja saa toki kommentoidakin, jos on jotain kommentoitavaa :3

Ensiksi, ennenkö alan kertomaan eilisestä, niin pakko jakaa yksi kuva teidän kanssa!!


Nimittäin tässä ! Tänä aamuna tajusin jotain, kun join kyseessä olevaa kahvikupposta. Tajusin nimittäin, että jos miettii aikaa vähänkin taaksepäin, niin ei olisi tullut kuuloonkaan, että juon aamukahviani keittiössä, keittiönpöydän ääressä. Ehei. Mä olisin ollut ulkona, ja kahvikuppi toisessa, ja rööki toisessa kädessä. Ja jos sitä röökiä ei olis ollut, niin ei olis juotu muuten kahviakaan, vaan hommattu ensin sitä tupakkaa. Tuli aika hyvä fiilis kun ajatteli sitä. Vaikkakin, samalla kun alkoi ajatella, niin samalla alkoi tehdä mielikin, varsinkin kun katsoo ulos ja ulkona on maailman parhain sää. Mutta jospa tää pian loppuis.  :3

Käytiin tosiaan eilen perhevalmennuksessa, tai mikä nyt lie sitten oikealta nimeltä onkaan. Nimi oli (onneksi) aika harhaan johtava.  Valmennuksen nimi oli mielikuvavauva, ja voi kiesus kun meitä Mikon kanssa molempia jännitti että se olis ollut sellanen yksi iso nukketeatteri. Mutta ei. Siellä vetäjänä oli Viitasaaren psykologi, joka kertoi raskauteen liittyvistä tunteista, vanhemmuudesta ja sen tuomista ongelmista ja tunteista, seksistä yms. Eihän siellä nyt varsinaisesti mitään uutta oikeastaan edes opittu, mutta oli ihan rauhoittavaa kuulla joltain ammatti-ihmiseltä asioita jotka on omassa päässä pyörinyt mielessä. Yllättäen olimmekin ainut pari siellä, joten keskustelusta tuli enempi vuorovaikutteista, ja sekin oli ihan kiva. Saatiin myös hirmu nivaska kaikenlaista paperia ja "kotitehtäviä"..



Vähän ennnen sitä valmennusta taisin taas hormonihirviömäisyydelläni saada aikaan pienen riidan, ja valmennuksen jälkeenkin kotona oli aika kireä tunnelma.. Syötiin siinä sitten kaikessa hiljaisuudessa, ja ruoan jälkeen mökötettiin sohvilla. Eri sohvilla tietysti, eihän sitä nyt riidoissa samalla sohvalla istuta, herran isä. Siksi olinkin vähän yllättynyt, kun Mikko ehdotti, että lähdettäisiin saunomaan. (Mikon isällä ja sen sisaruksilla on tuossa parinkymmenen kilometrin päässä mökki keiteleen rannalla ) Suostuin toki lähtemään, mutta ei se tunnelma vielä siitä parantunut. Sovittiin, että jätettäisiin koirat tällä kertaa kotiin, ja se kannatti. Saatiin kerrankin olla jossain kokonaan kahdestaan, ilman koirakuoroa tai muuta häsellystä. Siinä sitten laitettiin sauna ja vedet lämpiämään, ja päätettiin lähteä veneellä ajelemaan. Vasta tässä vaiheessa me ihan oikeesti alettiin kunnolla puhua taas toisillemme. :D 

Parasta oli, kun Mikko kertoi mulle kaikkien saarien nimiä, ja yhdessä nauraa räkätettiin niille kun osa oli tosi tyhmiä. Kuka antaa saarelle nimeksi TEINI. Tai SIITINsaari.  Tosin Siitinsaari taitaa vissiin nykyisin olla joku toisen niminen, kas kummaa. Mikko yritti saada muakin ajamaan, ja kai mä jopa rattia hipaisin, mutta mua pelotti niin paljon että se meni hysteeriseks nauruks ja kiljumiseks. Ei mua siis pelota olla kyydissä, mutta kun en yhtään luota omiin ajotaitohin, niin en sitten uskaltanut edes alkaa opettelemaankaan. :D Kameraahan mulla ei yllätysyllätys ollut mukana, mutta puhelin oli, ja sillä tulikin sitten räpsittyä vähän kuvia. Ärsyttää vaan suunnattomasti, kun kaikista parhaimmat kuvat on sormi pilannut tulemalla eteen... Siinä ei siis tosiaan paljon puhelimen näytöstä nähnyt, että miltähän se nyt näyttäis.. Koitan kuitenkin tähän nyt jotain kuvia läntätä.






Löydettiin sitten kunnon jäätäkin kallioiden välistä. Oli aika hassu näky. :) 


Oli kyllä ihan super hauskaa! Niin, ja sitten kun rantauduttiin takaisin siihen mökin pihaan, ja alettiin makkaraa paistaa, niin eikö siinä joku hemmetin herhiläinen (en oikeasti tiedä mikä, mutta joku pelottava, joka varmaan pistäis) pörrännyt koko ajan, ja saunaan koko ajan meni. Ei sitten ollut kovin nautinnollista saunoakaan, kun koko ajan pörisee, ja pelotti että se tulee saunaan.. Mutta muuten oli kyllä ihan nappi ilta!

Tällaista siis eilen. Loppuviikon suunnitelmista sen verran, että perjantaina olisi tarkoitus lähteä Äänekoskelle viettämään pikkuveljen syntymäpäivä (ne oli jo viime kuussa), isän syntymäpäiviä (ne oli maanantaina) ja äitienpäivää (joka siis on sunnuntaina, kuten tiedätte). Mitään ei siis vietetä oikeana päivänään, mutta vanhempieni luona on ollut keittiöremontti, ja nyt kun se valmistui niin äiti tahtoi että kaikki kissanristiäiset vietetään samalla, niin on vähemmän ressiä. :) 

Lauantaina olisi tarkoitus lähteä Mikon sisarusten kanssa viimeistelemään grillikatos, ja sen jälkeen grillata yhdessä. Tosin tämä on vasta täysin suunnittelu asteella, täytyy nyt katsoa että miten tässä jaksetaan ;)

Nyt mä lähden tekemään alkuperäistä suunnitelmaani, eli lenkittämään koiraa. Jotenkin vain ajauduin ensin koneelle.. :D 

SMO!





6.5.2014

Madness

Otsikko ei varsinaisesti tarkoita sitä, että olisin tulossa tai olisin jo hullu, -eikun hetkonen...... :D- mutta ehkä se kuvaa hyvin sitä, että kuinka mua ärsyttää pienetkin asiat tällä hetkellä aivan suunnattomasti, ja taidan muutenkin olla melkoinen hormonihirviö. Sääliksi käy Mikkoa.

Ja nyt kun kerta aloitettiin tästä aiheesta, niin voidaankin sitten ihan hyvin jatkaakin. VOI LUOJA, että mä vielä revin hiukset päästäni. Mulla nousee nykyään jo savu korvista, kun joka ikinen ihminen joka on joskus ollut raskaana tulee kertomaan että miltä sen pitäis tuntua, ja mikä on oikein ja mikä väärin. Ja jos vahingossakin sanon jotain, joka ei ole niin tyypillinen raskausoire, ainakaan vielä tässä vaiheessa, niin taivas, mikä päivittely alkaa että"ootahan sitä ja ootahan tätä" VIT*U EN ODOTA!

Mä en nyt siis tarkoita tätä kenellekään henkilökohtaisesti, mutta voisitteko rakkaat, ja te vähemmänkin rakkaat (tuskin kyllä edes luette tätä) lopettaa sen vertailemisen? Jos ette vielä ole kuulleet, niin jokainen raskaus on täysin erilainen, ja se että mulla on tällaisia tuntemuksia, on täysin normaalia ja sallittua. Ja jos mä tunnen oloni tukalaksi välillä jo nyt, niin se ei tarkoita välttämättä sitä että mä tahtoisin kuulla kuinka kauheaa sitten viimeisillä viikoilla on. Sittenpähän on, en halua ajatella sitä vielä.

Noniin, rageminä kuittaa tästä aiheesta. Sitten muihin uutisiin.

Kävin tosiaan tuossa jokin aika sitten Oulussa Tinan ja Nikon luona, ja olin siellä öööööö kolme tai neljä päivää, en enää musita. :D Löysin juuri ennen reissuun lähtemistä mun kamerankin, mutta arvatkaa käytinkö sitä juuri lainkaan reissun aikana? no en.. -.-' Niinä päivinä, kun olisi ollut täydellinen kuvauspäivä, ja kivoja kuvia olisi saanut senkun vain räpsimällä, niin hitto eikö kamera aina jäänyt matkasta. Sitten kun Tinan kanssa ajateltiin vartavasten pyhittää päivä kuvaamiselle, niin ei sitten mitään. Missään ei ollut mitään mikä olisi ollut kiinnostavaa kuvata, ja sääkin oli suoraan sanottuna paska. Otin kuitenkin muutamia kuvia, mutta suurin osa niistä nyt sitten on puhelimella räpsittyjä, kun se sentään oli mukana...


En muista mistä päin Oulua tämä on ;o



Kissa kuvia :)


 Jokaisen turistin pakko-kuvata -kohde, toripoliisi!




MERI! Mä en ole elämäni aikana ollut merenrannalla kuin muutaman kerran, ja voi että kun tuntu hyvältä!
(Nämä eivät itseasiassa ole edes Oulusta, vaan käytiin Lumijoella katsomassa merta, ja kyllä kannatti!)

Oulu on siis nyt nähty. Oli tosi mukava nähdä Tiibeniä ja  Nikoa pitkästä aikaa, ja viettää välillä aikaa ystävien kanssa. Se tuli tarpeeseen.  Kiitos teille vielä kun otitte mut lomailemaan ! <3 div="">

Sittenpä tässä ei olekaan oikein mitään erilaista tapahtunutkaan, (kai) muutakuin muutaman kerran ollaan käyty Äänekoskella moikkaamassa mun porukoita ja muutamia kavereita. Mökkikausikin avattiin Mikon ja koirien kanssa tässä Viitasaarella Mikon porukoiden mökillä. Itse en vielä talviturkkia ole uskaltanut -enkä saanut- heittää, mutta tuo yks hullu kyllä on käynyt jo pulikoimassa. Nyt vain odotan sitä että päästäisiin minun vanhempien mökille.

Vauvallekin kuuluu oikein hyvää. Rakenneultra oli tuossa pari viikkoa sitten, ja sielläkin kaikki oli oikein mainiosti. Mä sain tietää sen sukupuolen, mutta se on iiiiiso salaisuus, koska Mikko ei tahdo sitä tietää. Niin, ja eihän siitä nyt koskaan ihan satavarma voi olla, mutta kyllä mä nyt luotan tähän veikkaukseen. :)

Vanhemmuus vähän jännittää ja pelottaakin, mutta oon kuitenkin tosi ilonen, enkä jaksa odottaa että mun oma lapsi olisi jo täällä mun seurana. :)  Se mikä kaikkia kummastuttaa, on, että mä en tykkää siitä tunteesta kun vauva potkii. Tietysti oon ilonen siitä, että se joka päivä kertoo olevansa hengissä ja hyvinvoiva, mutta fyysisesti se ei tunnu todellakaan mukavalta. En saa oikein öisinkään nukuttua kun Kyösti herättelee mua pitkin yötä. PS. en muista oonko jo aiemmin sanonut, mutta Kyösti on siis meidän penskan työnimi, ja se on päätetty jo ennenkuin sain sukupuoltakaan tietää, joten älkää siitä ainakaan mitään päätelkö. ;)

Tiivistettynä koko teksti; Kävin Oulussa, ja mulla ja Kyöstillä on kaikki hyvin, lukuunottamatta mun hormonihirviömäisyyttä. 


Tässä vielä kuva tältä aamulta, viikkoja nyt 22+3 :) NÄYTTÄÄPÄ SE TOSSA PIENELTÄ!